Kuoleman puutarha (1956)

Luis Buñuel on sanonut: ”Jokainen objekti hämärtää toisen” (every object obscures another). Kuoleman puutarhassa (1956) laittomien timantinkaivajien asumus on sademetsän saartama. Armeijan tullessa vaatimaan oikeuksiaan elokuvan alkuosasta muodostuu poliittisten ja sosiaalisten ristiriitojen viidakko. Toisessa osassa viisi ihmistä on päätynyt tiettömään sademetsään, jonka tiheys kaikkine kasveineen ja eläimineen on lähes liikaa viidelle erätaidottomalle pakenijalle. Meteorologia määrittää tunnelmaa. Kosteus, kuumuus ja auringon korkeus kytketään hienosti epätoivoon ja hulluuteen ajautumiseen. Ääniraidalla ei ole musiikkia. Se täyttyy luonnon äänistä – yöllä kuuluu merkillisesti kuikkamainen huuto. Joki halkoo metsää kuten viidakkoelokuvissa pitääkin. Buñuel ei petä ihailijoitansa. Kamera kohdistuu kenkiin, kädet käsittelevät esineitä kuin pyhäinjäännöksiä, yksi seurueessa on lähetyssaarnaaja, vierailemme kirkossa, silmä puhkaistaan, ja ne muurahaiset. Yksikään Buñuelin elokuva ei päätynyt Sight and Sound -lehden vuoden 2022 äänestyksessä kaikkien aikojen sadan parhaan joukkoon. Mielenkiintoista, mutta ennen kaikkea merkillistä! (Timo Vesala)