Silta (1959)

Ikäistään vanhemman näköiset viiksekkäät kasvot hymyilevät väkinäisesti. Mies taputtaa sotapukuisia poikia poskelle. Pojat ovat tuskin viittätoista.

Toisen maailmansodan historiaan syventyneet ovat saattaneet nähdä tuon yhden viimeisistä Hitleristä otetuista kuvista, missä hän raunioituvan pääkaupunkinsa Valtakunnankanslian puistikossa palkitsee mitalein viimeisiä puolustajiaan — 10-15-vuotiaiden pikkupoikien ryhmää. Sodan viimeisinä viikkoina sodan ihmismyllyyn kelpasivat Saksan riveihin niin vaarit kuin pikkupojatkin.

Näistä painajaismaisista viikoista, lapsuuden lopusta ja ihanteiden romahduksesta kertoo Bernhard Wickin länsisaksalainen elokuva Silta. Aluksi eletään arkea sodan jaloissa, mutta varjot korkeintaan häilyvät. Poikien usko kaikkeen siihen, mitä heille on opetettu, ei ole vielä särkynyt. Pommitkin ovat lähinnä kaskuilunaiheita, jotka voisivat parhaimmillaan pudota englanninluokkaan, että tunti peruttaisiin.
Sodan vyöryessä lähemmäs ja lähemmäs myös poikien uhri tulee tarpeeseen. Toistuvasti joku huutaa: menkää takaisin lastentarhaan. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sen syvemmin katsoja toivoisi poikien ottavan neuvosta vaarin. (Niilo Rantala)